Torstai 11.8.05

Tänään heräsimme aamuviideltä jotta pääsisimme kipuamaan mahdollisimma hyvän sään vallitessa huipulle. Keittelimme vedet ja sotkimme puurot ja kahvit. Kamppeita oli mietitty ja vähän jo pakkailtukin edellisiltana valmiiksi. Edessä oli noin 14 tunnin retki kipuamista, kivikoita, koskia, lunta ja jäätä... Eli Kebnekaisen huiputus 2117metriin. Emme olleet ollenkaan varmoja pääsimmekö perille asti, sillä huiputusmahdollisuus riippuu ennenkaikkea ilmasta. Meillä oli varusteina päällä kevyemmät vaatteet ja repuissa kuoripuvut huipun tuulia varten. Eväinä oli myslipatukoita, taatelia, pari energiageeliä, glukoosinappeja ja termospullossa pussikeittoa sekä voileipiä. Juomapusseissa oli tietysti vettä matkassa. Alkumatka taittui helpossa maastossa hyvää polkua pitkin. Ensimmäiset vaikeudet tulivat ekojen koskien luona. Sopivaa ylityspaikkaa oli hieman vaikea löytää ja oman tasapainon pitäminen liukkailla kivillä huolestutti kovasti pientä kulkijaa. Vedessä lutraamisen jälkeen päästiinkin pian kapuamaan erittäin kivikkoista rinnettä kohti Kebnen vieressä sijaitsevan Vierramvaren (1711m) huippua, jonka kautta västraleden kulki. Östraledeniä olisi ollut myös mahdollista kulkea jos vaan olisi omannut kiipeilyvarusteet ja enemmän taitoa kun intoa. Näilläkin varustautuneita ihmisiä on tosin kuollut tuolla reitillä joten vasemman puoleinen reitti oli varmaan ihan passeli meille... Vierramvarelle kivutessa viimeistäänkin selvisi, miksi huipulle tehdään retkiä pikkureppujen kanssa. Yli kakskytkiloisten rinkkojen kanssa matkanteko olisi loppunut hyvin äkkiä.

Vierramvaren laki oli laaja ja melko tasainen sekä tietysti kivikkoinen. Kulkijat olivat kasanneet kivistä satoja kivikasoja. Seuraavaksi oli vuorossa lasku kivikkoista mäkeä pitkin Kaffendaleeniin, johon jotkut olivat pystyttäneet leirinkin. Kaffendalenin jälkeen alkoi melko pitkä ja jyrkkä kiipeäminen jonka tuloksena saavuttiin vanhalle topstuganille (jonka seinässä oleva raapustus "Sipilä Matti 2003", herätti kummastusta:). Se ei ollut kovin siisti, mutta varmasti ajoi asiansa taukopaikkana ja hätämajoitteena huonomman sään yllättäessä. Nyt ei jäätyä sinne sen pidemmäksi aikaa, vaan jatkettiin kohti sydtoppenia, huippua!
Rinne oli nyt hieman loivempi, mutta ihan selkeetä nousua silti edelleen. Matkaa jatkettiin kun edempänä kulkeva kaveri nousi yhtäkkiä pilveen! Pian väsyneet aivot tajusivat että olimme saapuneet lumirajaan. Huippu oli jo lähellä. Huipulta jäärautojen, hakkujen ja köysien kera alas meitä vastaan tulleet ihmiset näyttivät kumman vakavilta, mikä saattoi johtua kepeästä varustuksestamme. Aluksi lumi oli helppokulkuista, mutta pian vastaan tuli n. 3metriä leveä koko huipun kiertävä rengas jäätä. Tästä oli monilla vaikeuksia päästä ylitse. Huippu oli noin FiatPunton kokoinen alue, josta oli n. 500m jyrkkä pudotus oikealle ja vasemmalle. Tuuli oli ylhäällä erittäin voimakas joten huiputuskuvien ottamisen ja erään yllättävän rituaalin jälkeen läksimme kipuamaan alaspäin samaa reittiä tyytyväisinä.

Vierramvarelta laskeuduttaessa alkoi sade jota tuuli tuntui lennättävän silmillemme alhaalta ylöspäin. Tämän ja sumun vuoksi suunnistaminen oli erittäin vaikeaa kun eteenpäin näki vain paria metriä kerrallaan. Muutaman pyllähdyksenkin teimme kivikossa. Lisäksi ylhäällä ollessamme olivat Kitteldalenin kosket muuttunut noin puolta vuolaammiksi. Tunnin verran ylityspaikkaa etsittyämme pääsimme jatkamaan matkaa Fjällstationille. Väsyneinä, mutta onnellisina pääsimmekin leiriin 14½tuntia matkaa tehneenä.